Pastan vääntöä
Vuosien, siis todellakin useampien vuosien, jälkeen kaivelin pastakoneen mun ruokakomeron nurkasta kun kokeilin kuinka hyvin se taipuisi erittäin jäykän jääkaappikylmän piparitaikinan kaulintaan. Ja vääntyihän se, mutta siitä sitten joku toinen kerta. Mutta tästä jäi mielenpalo koittaa kuinka se vielä vääntyisi itse pastantekoon. Itse tehty pastahan on aivan tautisen hyvää. Mulla on vieläkin mielessä se yksi lasagne minkä oon tehnyt joskus vaikka kymmenen vuotta sitten, jota maistettuani vannoin, etten enää ikinä tekisi kaupan lasagnelevyista sitä, vaan... noh, aina ei pitäisi vannoa ihan mitä sattuu. Mulla olisi sellainen raviolintekolevyjuttu, minkä kerran ostin joltain Tupperi-kutsuilta, kun niistähän on aina pakko jotain ostaa... no, silloin aattelin, että jos nyt sit vaikka elvyttäisi tuon pastanväännön uudelleen henkiin. Siitä taitaa olla jotain 6 vuotta. En oo vielä kokeillut. No jos joku päivä. Siitäkin sitten lisää... siis jos...
Mutta, todellakin, kaivelin koneen esille, mittasin kulhoon 2dl durumjauhoja, 2 dl tavallisia jauhoja, rikoin sinne 2 munan keltuaista ja yhden kokonaisen munan, lisäsin vielä noin ½ dl oliiviöljyä ja aloin vaivaamaan. Lisäsin pikkuhiljaa melkein desin verran vettä sekaan, eli niin kauan, että taikinasta tuli tasainen, kimmoisa, eikä enää tarttunut kiinni. Nyt sitten alkoi gluteeninherättely, eli vahva vaivaaminen noin 8 minuuutin ajan, jotta on sitten hyvä sitko kun sitä alan muokkaamaan koneella.
Seuraavaksi taikina laitettiin lepäämään kelmun sisään noin 30 minuutiksi, ja sitten vihdoin pääsi itse jännän äärelle: rullailemaan taikinaa koneeseen. Tämä on aina se hetki, jolloin totuus taikinan onnistumisesta paljastuu. Ja hitsinpimpulat, taikinahan juoksi koneen rullien välissä kuin Boltinin Usain.
Leikkasin taikinan kolmeen osaan, ja ne osat, joita en juuri silloin koneella veivaillut, pidin visusti kelmutettuna, etteivät kuivuisi. Litistin taikinaa kämmenellä, niin että sain sen kärjen sisään koneeseen, ja aloin ensin veivaamaan isoimmalla raolla, sitten aina askelta pienemmälle ja uudelleen läpi koneen rullista, kunnes oltiin jo ihan viimeisellä tasolla. Halusin nääs ihan ohkasta fettucinea, elikkäs sitä nauhamakaroonia. Sitten vaan kieputtelin nuo levyt läpi fettucineleikkurista, ja sitten paaaaljon jauhoja sinne nauhojen sekaan, ettei klimppiinny. Ottaa tosiaan kiinni valtavan helposti, ja jos noita jauhoja ei tuossa kohtaa lisää sekaan kunnolla, on illalliseksi tiedossa ihan ite tehtyä klimppisoppaa.
Itse tehty pasta on sen verran hyvää (ja selkeesti aika harvinaista herkkua tässä taloudessa), että sen makua ei viitti kovin voimakkailla kastikkeilla peittää. Joten paistelin sitten munakoisoa, keltaista paprikaa, yhden tomaatin suikaloituna ilman siemeniä, sipulia ja valkosipulia runsaassa oliiviöljyssä timjamin kanssa, ja mausteeksi suolaa ja ranskalaista piment d'espeletteä (tämän voi korvata joko tulisella paprikajauheella tai cayennella). Pienet parmesaanit päälle ja lasi pinot grigiota ja siinä se oli. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, yksinkertisesti sairaan hyvää.
Ehkä en pidä niin pitkää taukoa seuraavaan kertaan. Ehkä.
-Viivi
Mutta, todellakin, kaivelin koneen esille, mittasin kulhoon 2dl durumjauhoja, 2 dl tavallisia jauhoja, rikoin sinne 2 munan keltuaista ja yhden kokonaisen munan, lisäsin vielä noin ½ dl oliiviöljyä ja aloin vaivaamaan. Lisäsin pikkuhiljaa melkein desin verran vettä sekaan, eli niin kauan, että taikinasta tuli tasainen, kimmoisa, eikä enää tarttunut kiinni. Nyt sitten alkoi gluteeninherättely, eli vahva vaivaaminen noin 8 minuuutin ajan, jotta on sitten hyvä sitko kun sitä alan muokkaamaan koneella.
Seuraavaksi taikina laitettiin lepäämään kelmun sisään noin 30 minuutiksi, ja sitten vihdoin pääsi itse jännän äärelle: rullailemaan taikinaa koneeseen. Tämä on aina se hetki, jolloin totuus taikinan onnistumisesta paljastuu. Ja hitsinpimpulat, taikinahan juoksi koneen rullien välissä kuin Boltinin Usain.
Leikkasin taikinan kolmeen osaan, ja ne osat, joita en juuri silloin koneella veivaillut, pidin visusti kelmutettuna, etteivät kuivuisi. Litistin taikinaa kämmenellä, niin että sain sen kärjen sisään koneeseen, ja aloin ensin veivaamaan isoimmalla raolla, sitten aina askelta pienemmälle ja uudelleen läpi koneen rullista, kunnes oltiin jo ihan viimeisellä tasolla. Halusin nääs ihan ohkasta fettucinea, elikkäs sitä nauhamakaroonia. Sitten vaan kieputtelin nuo levyt läpi fettucineleikkurista, ja sitten paaaaljon jauhoja sinne nauhojen sekaan, ettei klimppiinny. Ottaa tosiaan kiinni valtavan helposti, ja jos noita jauhoja ei tuossa kohtaa lisää sekaan kunnolla, on illalliseksi tiedossa ihan ite tehtyä klimppisoppaa.
 |
Itse tehty pasta on sen verran hyvää (ja selkeesti aika harvinaista herkkua tässä taloudessa), että sen makua ei viitti kovin voimakkailla kastikkeilla peittää. Joten paistelin sitten munakoisoa, keltaista paprikaa, yhden tomaatin suikaloituna ilman siemeniä, sipulia ja valkosipulia runsaassa oliiviöljyssä timjamin kanssa, ja mausteeksi suolaa ja ranskalaista piment d'espeletteä (tämän voi korvata joko tulisella paprikajauheella tai cayennella). Pienet parmesaanit päälle ja lasi pinot grigiota ja siinä se oli. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, yksinkertisesti sairaan hyvää.
Ehkä en pidä niin pitkää taukoa seuraavaan kertaan. Ehkä.
-Viivi
Kommentit
Lähetä kommentti