Makaroonii, makaroonii

Viime keväänä sain Pariisista käsiini kauniin, vaalean sinisellä silkkinauhalla suljetun laatikollisen eri makuisia macaronseja. En ole koskaan oikein välittänyt niistä ennen, mutta näitä maistettuani ymmärsin mistä näissä oikein on kyse. Ne oli niin valtavan hyviä, kuori ihanan rapsakka, sisältä vaahtokarkkimaista ja maistuivat vienosti mantelilta. Silloin iski himo päästä itse kokeilemaan näitten tekoa, jos vaikka saisi edes johonkin lähelle tuota, koska kaupan pakastetut niitä ei ole.

Muutama litra pääsi kulkemaan vettä Vantaassa, ennen kuin sitten sain aikaiseksi lähteä tuumasta toimeen. Eilen nimittäin googlailin niin videoita, kuin blogeja ja eri maitten johtavien kurmeesaittien repsuja, että mitenköhän nää sit syntyy. Se oli selvää, että raaka-aineita on neljä: tomusokeri, mantelijauho, kananmunanvalkuinen ja sokeri. Mutta kuinka paljon, mitenkä ja mites sitten paistaminen? 

Selvää oli, että mantelijauhojen piti olla todella hienoa ja siivilöityä. Jossain ohjeissa laitettiin tomusokeri ja mantelijauho kutteriin, ja siten ne sit meni jotenkin tosi hienosti sekasin. Mä tuuppasin noi sit Vitamixiin, jolloin ne kivasti sillain niinku pakkautu sinne terän alle. Niitä mä siitä sit kuoputin irti ja aloin siivilöimään. 

Aika kättelyssä tuli ilmi, että mun siivilä on aivan liian hienojakoinen, joten siitä ei ulos tuu ku ihan tomua. Onneks olin ostanut sellaisen vanhanaikaisen leipurin jauhojutskasihvin, joten sillä yrittelin nyt sit noita siivilöidä kulhoon. Tovin vierähdettyä mulla oli toi mantelijauhe-tomusokeriseos kulhossa. 

Nyt sitten se marenki. Eipä siinä mitään, vähän kyllä jänskätti kun kaikissa ohjeissa oli, että älä vatkaa liikaa. Noh, hyvinhän se meni, sit vaan aineet yhteen. Olin aatellut näin lähestyvän Halloweenin kunniaksi tehdä oransseja, myskikurpitsa täytteisiä macaronseja. Sinne sitten vaan keltasta ja punaista sekaan, ja nättiähän siitä tuli.

Oon muuten monesti miettinyt, että leipureilla on vissiin joku lisäkäsi. Ja taas kun koitin lappaa tuota massaa pursotinpussiin tämä asia kävi mielessä. Jotenkin mä sain suurimman osan massasta pussiin ja sitten vaan pellille leivinpaperin päälle pursottelee. Jaahans. Se olikin sitten sen kertasta velliä, että eihän siitä mitään tullu. Levis kun ne kuuluisat eväät. Tajusin, että kaikessa tossa tuherruksessa oon saanut niin paljon jauhomassaa tuhlattua, että marenkia tuli aivan liian paljon siihen nähden, ja näin ollen, reisille meni.

Eipä muuta ku takaisin lähtöruutuun, kulkematta vankilan kautta. Ja nyt jo aattelin, että haluun tehdä sellasella ohjeella missä aineet on mitattu ihan grammoissa ja tarkalleen, eikä esim monenko munan valkuainen. Omasta mielestä hyvän tuntuisen ohjeen olin löytänyt täältä.

Siinä oli:

90 g valkuaista
30 g sokeria
200 g tomusokeria
110 g mantelijauhoa

Nyt sitten ihan vaan siivilöin noin mantelijauhot sillä mun sihdillä ja siihen tomusokeri sekaan. Marenkia varten aloin separoimaan valkuaisia ja eiköhän mulla sitten lurahdellut keltuaiset sekaan. Aattein, että on tää nyt hitto vieköön vaikiaa tää leipominen. Mutta jatkoin sitten vaan uusilla munilla, ja noin 9 munaa myöhemmin mulla oli valkuaiset kulhossa. Siististi. 

Vatkasin marengin ja yhdistelin kiltisti kahdessa erässä jauhoseoksen marenkiin, puolessa välissä massaa lisäten värit. Ja sitten litistelin nuolijalla sillain kiltisti massan sellaiseksi littanaksi, siis ilmat pois, että siitä tulisi sitä macarons-massaa. Jossain sitä kutsuttiin ihan mahtavasti makaronisaatioksi Vau!

Sitten mä kekkasin laittaa pursotinpussin korkeeseen lasiin ottamaan tuon massan vastaan, ja sehän toimikin loistavasti noin. Vähän oli pro-leipuri olo siinä kun alko mennä jutut putkeen!

Sitten vaan pellille, kopauttelut (peltiä kopautetaan joka puoleltaan, eli neljä kertaa aina peltiä välissä kääntäen kovaa pöytään niin, että ilmakuplat poistuu macaronseista), 30 minuutin seisotus (pelti on huoneenlämmössä niin, että pintaan muodostuu kuori)  ja paisto. Olin esilämmittänyt uunin 160 asteeseen kiertoilmalle ja laskin lämmöt 140:een kun laitoin pellin uuniin. Paistoin noita 12 minuuttia. Ja nätistihän niille tuli se jalkakin.

Myskikurpitsat olin paahtanut uunissa 200 asteessa vajaan tunnin. Sekoitin:

2 dl kuumaa kypsää kurpitsaa
1/2 dl muscovadosokeria
1/2 tl muskottipähkinää
1 tl kanelia
1/4 tl neilikkaa
1/4 tl inkivääriä

Sekoitetaan kaikki yhteen ja annetaan jäähtyä. Muscovado sulaa hyvin kuuman kurpitsan kanssa.

Tähän lisäsin sitten:

250 g mascarponea (seuraavan kerran vaihdan tavalliseen maustamattomaan tuorejuustoon, tuosta tuli täytteenä liian juokseva)
1 dl tomusokeria.

Hieman tuo oli tosiaan liian löysää, mutta maku oli kohillaan ja kyllä täyte tuolla sisällä pysyi. Mutta jos haluaa paksummalti täytettä niin sitten siihen pitää keksiä jotain (kermavaahtoa?) millä sitä paksuntaisi.

Olin kyllä aika ihmeissäni, miten onnistuneet noi oli!




Sellainen juttu, että näämmä kannattaa liioitella värityksen kanssa. Lopputulos on jonkin verran hailakampi kuin mitä kosteena näyttää.

Nythän mulla oli käsissäni noita keltuaisia sitten, joten se olisi pastajumppa eessä. Lisäilin aika ranteella durumia, tavallista vehnistä, oliiviöljyä ja laitoin yleiskoneeseen veivaantumaan. Kuivaa oli, joten loruttelin sekaan parin rkl:n verran vettä ja kas, massa alkoi muodostua varsin mukavasti. Levättyään jääkaapissa sen puolisen tuntia, se olikin helppo veivattava ja sain siitä hyvät tagliatellet. Mietin siinä sitten, että mihinköhän ripustaisin nää, ettei olisi ihan läjässä ja ainaskaan liiskaantuisi yhteen, kun muistin mun IKEAsta ribsitelineeksi hankkiman kattilankansitelineen. Loistavasti sai taas uutta roolia. Varsinainen Niksipirkan sukkahousun kaltainen monitoimikone!


Mulle jäi kyllä vähän Macaronsintekohimo päälle. Voipi olla, että lähen tästä lemoncurd-ainesten hankintaan ja alan vääntämään sitruunamacaronseja. Ne jos onnistuu niin luulen, että ois aika hitsin nam!

-Viivi

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Harjoitus tekee... no, ainakin paremmaksi!

Briskettiä eli savustettua naudan rintaa

Ketoilijan laskiaispullaa